Arkielämän ympäristöpolitiikka

Arkielämän ympäristöpolitiikalla tarkoitetaan joko yksilön ympäristömyönteistä elämäntapastrategiaa tai arjen näkökulmaa ympäristöasioihin painottavaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusalaa. Kirjoitus perustuu valtaosin Sanna Ahosen kanssa vuonna 2006 toimittamaani Arkielämän ympäristöpolitiikka teokseen (Gaudeamus).
Tätä julkaisua edelsi jo 2001 ilmestynyt Risto Haverisen kanssa tekemäni puolensadan sivun esitutkimus, joka on julkaistu Suomen ympäristö -sarjassa (no.512).Tämä julkaisu on loppuunmyyty. Gaudeamuksen toimittamaa kirjaa on myyty nyt noin 600 kappaletta ja sitä pitäisi olla runsas sata jäljellä, joten loppusuoralla ollaan tässäkin.

Painosten kuninkaaksi tietokirjalla ei Suomessa ole mahdollista päästä. Tietokirjan kulttuurinen vaikutus voi kuitenkin olla merkittävä ja uskaltaisin väittää että näin on myös tässä esillä olevan teoksen ja siihen liittyvän muiden julkaisujen osalta. Teoksen vaikutuksesta käsiteparit "arkielämän ympäristöpolitiikka" tai "arjen ympäristöpolitiikka" ovat yleistyneet ja ala on kelvannut myös eräiden yliopistojen opetus- ja tutkimusohjelmaan. Tutkimus tällä alueella näyttää olevan koko ajan vahvistumassa. Esimerkiksi idea henkilökohtaisista päästöoikeuksista on aivan uusi arkielämän ympäristöpolitiikan aihe, josta vielä 2006 ei tiedetty juuri mitään.

Tässä pohdin arkielämän ympäristöpolitiikkaa pääosin yksilön elämäntapastrategian näkökulmasta. Teen yhteenvetoa näistä ideoista, joita olen arkielämän ympäristöpolitiikka -hankkeessa kehittänyt ja omaksunut muilta tutkijoilta. Muutamia lähteitä mainitsen tekstissä.

Arkielämän ympäristöpolitiikan eräs keskeisimmistä käsitteistä on ympäristöelämäntapa, jolla tarkoitan sekä elämäntavan kytkeytymistä energian- ja luonnonvarojen käyttöön ja ympäristön kuormittumiseen että yksilöllisiä ympäristötulkintoja ja –tarinoita. Tämä teema ei entisen kollegani JP Roosin käynnistämässä elämäntapatutkimuksen suomalaisessa traditiossa ollut alunperin mukana. Nyt kuitenkin teema on suorastaan pakkokin ottaa huomioon, koska melkein kaikki joutuvat tavalla tai toisella ainakin ottamaan kantaa ympäristökysymyksiin. Hyvin monet ovat ainakin pyrkineet muuttamaan elämäntapaansa vähemmän ympäristöä kuormittavaksi ja tämä prosessi on arvattavasti koko ajan vahvistumassa. Vielä useammat puhuvat tästä asiasta.

Käytännön hallinnon tasolla arkielämän ympäristöpolitiikan ajatuksena on että julkisen vallan ”suuri” ympäristöpolitiikka tarvitsee rinnalleen ja tuekseen ”pientä” ympäristöpolitiikkaa, jossa ympäristökysymyksiä tarkastellaan yksilön ja perheen arjen näkökulmasta. Tavallisten ihmisten kokemukset, elämäntapa ja kulttuurisen muutoksen näkökulma tuodaan ympäristöpolitiikan agendalle. Voidaan puhua arjen ympäristöpoliittisuudesta, joka tarkoittaa sitä että myös itsestään selvänä pidetty käyttäytyminen on valinnanvaraista ja merkityksellistä ympäristölle. Voidaan myös väittää että puheet kestävämmän kulttuurin rakentamisesta ovat turhia, mikäli tämä on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa mitä ihmiset haluavat tai voivat arjessaan tehdä.

Ympäristöpolitiikan tutkimus näyttäisi osoittavan että pienen ja suuren ympäristöpolitiikan kommunikaatio on puutteellista ja vuorovaikutus vähäistä. Miten suurella ympäristöpolitiikalla voidaan luoda edellytyksiä yksilöiden ympäristövastuullisille valinnoille? Kuuntelevatko suuren ympäristöpolitiikan toimijat arkielämästä tulevia viestejä ja käyttävätkö ne niitä hyväkseen?

Kouriin tuntuvasta arjesta lähtiessään arkielämän ympäristöpolitiikka pyrkii täydentämään ja korjaamaan suuren ympäristöpolitiikan aukkoja ja vääristymiä. Suomalaisessa luonnonsuojelussa, kuten varsinkin Natura-hankkeessa ja vanhojen metsien suojelussa, on tullut esiin että ympäristöviranomaisten ja kansalaisten näkemykset ympäristöpolitiikasta poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Maanomistajille luonto on sekä eletty ja yksityinen tila että myös taloudellisen arvon ja omistuksen kohde. Maan käytön historialliset perinteet myös perheen ja suvun piirissä ovat tärkeitä. Maanomistajat valvovat etujaan, mutta samalla heidän asenteisiinsa vaikuttavat myös eri intressiryhmien ja median kannanotot.

Ympäristöhallinnolle luonto näyttäytyy maantietelijä Annukka Oksasen väitöskirjan mukaan abstraktina ja julkisena. Ympäristöviranomaisetkin ovat tietysti yksilöitä, mutta ammattiroolinsa kautta heillä on luonnosta tieteen välittämää universaalista tietoa ja he joutuvat noudattamaan toiminnassaan kulloinkin voimassa olevaa lainsäädäntöä. Sekä maanomistajien että ympäristöviranomaisten kannat muotoutuvat verkostoissa ja niissä on myös lukemattomia yksilöllisiä variaatioita. Näitä ei riittävästi vielä tunneta. Saattaa myös olla että näistä rakennetaan mediassa turhan yksioikoisia stereotypioita.

Arkielämän ympäristöpolitiikan eräs tärkeimmistä lähtökohdista on se, että kulttuurisesta näkökulmasta ei ole ainoastaan yhtä ainoata luontoa, vaan suuri joukko rinnakkaisia, päällekkäisiä ja kilpailevia luontokäsityksiä, jotka rakentuvat erilaisiksi eri elämänalueilla ja erilaisissa sosiokulttuurisissa prosesseissa. Miten erilaiset ryhmät, sosiaaliset luokat ja ammattiryhmät mieltävät luonnon? Kuinka paljon on ihmisiä jotka suhtautuvat ympäristökysymyksiin välinpitämättömästi ja pitävät ympäristöpolitiikkaa turhana touhotuksena? Entäpä ihmisiä, jotka haluavat siirtyä ympäristövastuullisempaan elämäntapaan? Nämä kaikki kysymykset kuuluvat arkielämän ympäristöpolitiikan agendalle.

Arjen ympäristöpolitiikan tieteenalaperusta on tieteidenvälinen ja siinä tähdentyy erityisesti yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen näkökulma. Parhaimmillaan tutkimuksessa olisi hyvä olla tieteidenvälistä imua, koska luonnonsuojelussa ja ympäristöpolitiikassa joudutaan ottamaan kantaa luonnontieteessä kehitettyihin käsitteisiin. Metodisesti arkielämän ympäristöpolitiikka tuo ensimmäisenä mieleen laadulliset menetelmät, kuten haastattelut ja erilaisten kulttuurituotteiden analyysin. Esimerkiksi luontoa ja ympäristöä koskevia tarinoita analysoimalla voi päästä selville ihmisten luontosuhteen kulttuurisista tulkinnoista. Luontoarvojen ja – asenteiden yleiskartoitus saattaa kuitenkin olla hyvä aloittaa suureen otokseen perustuvalla lomakekyselyllä. Kulutuksen ja elämäntavan ekologis-taloudellista kuormitusta tutkittaessa painottuvat erilaiset kvantitatiiviset menetelmät. Niillä voidaan mitata vaikkapa jonkun perheen elämäntavan hiilijalanjälkeä, jolla tarkoitetaan elämäntavan aiheuttamaa hiilidioksidipäästöjä.

Tarkastelen seuraavassa kolmea arkielämän ympäristöpolitiikan kannalta keskeistä teemaa. Ensinnäkin pohdin niin sanottua ympäristöelämäntavan pakkorakoa eli niitä rajoitteita tai esteitä, jotka yksilö joutuu kohtamaan ympäristösuhdetta reflektoidessaan. Toiseksi tarkastelen kehittymässä olevaa elämäntapaa, joka liittyy luontoon, ympäristöön ja niihin liittyviin poliittisiin toimenpiteisiin. Kutsun siis tätä elämäntavan osa-aluetta ympäristöelämäntavaksi. Lopuksi tarkastelen pienen ja suuren ympäristöpolitiikan vuorovaikutusta.

Arjen pakkorako

Suomalaisten verrattain pitkät kesälomat ja hyvinvointivaltion vielä olemassa olevat palvelut pehmentävät arkea ja mahdollistaisivat periaatteessa siirtymisen säästävämpään ja ekologisempaan elämäntapaan. Otan esille kolme näkökulmaa joiden vuoksi ympäristöelämäntavan kehittyminen on jäänyt marginaaliseksi ja parhaimmillaankin puolitiehen.

Ensinnäkin arkiset käytännöt ovat monin tavoin fyysisen ja sosiaalisen ympäristön, olemassa olevan infrastruktuurin ja totuttujen tapojen muovaamia. Rakenteiden, kulttuurin, velvoitteiden ja normien saartaman ihmisen liikkumatilaa onkin kuvattu käsitteellä "arjen pakkorako" (JP Roos). Pitkäaikaista sitoutumista tähdentävä kestävän kehityksen ideologia ja siitä johdetut elämäntapaohjeet sopivat huonosti hektiseen työelämään ja yksilölliseen postmoderniin elämäntapaan. Kiireinen arki jättää vähän liikkumavaraa työn ja perheen välissä sukkuloivalle yksilölle. Tiukka ja vaihtoehdoton työelämän kulttuuri puristavat elämäntavan pakkorakoa entistä pienemmäksi.

Eräs tärkeimmistä ympäristöelämäntavan saranakohdista on lasten saanti, jonka jälkeen vaihtoehdot usein hautautuvat vaippavuoren taakse. Kiireisen työ- ja perhe-elämän yhdistäminen on haasteellista yksilöllistyneessä yhteiskunnassa, jossa virallista ja epävirallista apua on niukalta. Ympäristöasenteet tuntuvat palaavan keskeisempään osaan elämäntapaa vasta sen jälkeen kun lapset ovat lentäneet pesästä ja vanhemmille koittaa niin sanottu ”kolmas elämä", jolloin voidaan omaksua uudenlaisia elämisen malleja. Tilastokeskuksen ympäristöasennetutkimukset ovat vahvistaneet tämän tavallaan ekologisen elämänkaarisyklin.

Toiseksi markkinayhteiskunnan uusliberaalissa ympäristöpolitiikassa usein hellitty ajatus siitä, että yksilöt voisivat kuluttamalla ostaa ympäristövastuullisemman yhteiskunnan tai talouden on liian toiveikas. Energiaa säästäviä kodinkoneita toki ostetaan, mutta luomutuotteet eivät ole vielä lyöneet itseään läpi. Syy ei ole ainoastaan kuluttajan, vaan myös markkinointikoneiston, joka pyrkii muokkaamaan kuluttajan tarpeita haluamaansa suuntaan. Mainonnan näkökulmasta kuluttaja ei ole kuningas, vaan markkinoinnin taipuisa kohde. Yritykset pyrkivät jäsentämään ja muovaamaan kuluttajien haluja ja mieltymyksiä. Ne pyrkivät myös tarjoamaan yritysten kannalta tarkoituksenmukaisia identiteettejä ja elämäntapoja. Tässä saattaa olla keskeinen syy sille miksi ympäristötieteinen kulutus on varsin marginaalinen ilmiö ja saattaa sellaiseksi myös jäädäkin, elleivät markkinointikoneistot ota ympäristövastuullisuutta keppihevosekseen. Muutamat yritykset ovatkin ottaneet ympäristövastuullisen osaksi strategiaansa ja tämä valaa toiveita siihen että muut seuraavat perässä. Arkielämän ympäristöpolitiikka -teoksessa muun muassa Kirsi Eräranta, Johanna Moisander ja Tiina Silvasti tarkastelevat kriittisesti yksilön asemaa monien ristiriitojen kentällä.

Kolmanneksi ympäristöelämäntavan kehittäminen saattaa törmätä epäoikeudenmukaisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Arjen näkökulma paljastaa että ympäristöpolitiikka ei ole ainoastaan pehmeitä arvoja, vaan myös epäoikeudenmukaista vallan käyttöä ja niin sanottua lumedemokratiaa. Lumedemokraattisessa päätöksenteossa demokratian pelisääntöjä tulkitaan vapaasti tietyn suljetun piirin jäsenten etujen ajamiseksi. Arjen näkökulmasta ympäristöpolitiikassakin on olemassa kahden kerroksen väkeä. Ensimmäisen kerroksen normaalikansalaiset, jolla ei useinkaan ole päivitettyjä tietoja lainsäädännöstä eikä myöskään asioiden hoitamiseksi edullisia sosiaalisia verkostoja joutuvat usein nielemään ympäristöpoliittisen päätöksenteon ja lainsäädännön karvoineen päivineen. Ei ole kovin tavatonta, että viranomaiset käyttävät normaalikansalaisten suhteen valtaansa pikkutarkasti ja joustamattomasti.

Ympäristöpolitiikan toisessa kerroksessa jo soitto riittävän vaikutusvaltaiselle hyvä-kaveri -verkoston jäsenelle saattaa poistaa omilta hankkeilta kaikki esteet. Vaikkapa soitto kunnanjohtajalle, kunnan tekniselle johtajalle tai ympäristökeskuksen osastopäällikölle saattaa riittää, jotta oman kesämökkihankkeen poikkeuslupaa käsitellään silkkihansikkain ja lainsäädännön koukeroita vapaasti tulkiten. Tällaisia sattuu tuon tuostakin varsinkin kunnissa, joita ympäristöpolitiikan tutkimuksessa on kutsuttu ”ökykunniksi”. Ökykunnissa kunnan strategiana saattaa olla myydä rantojaan vauraille kakkosasuntoa rakentaville, joiden toivotaan tuovan kuntaan uusia resursseja.

Lumedemokraattinen päätöksenteko on osa suomalaisen yhteiskunnan hiljaista korruptiota, jota on olemassa myös puoluerahoituksen ulkopuolella. Arkielämän ympäristöpolitiikan tutkimuksessa lumedemokraattinen päätöksenteko ja ympäristöpolitiikan korruptio ovat vaikeita mutta tärkeitä tutkimusaiheita. Näihin ei vielä juurikaan ole tartuttu. Tämän paikallisen korruption mätäpaise tulee epäilemättä jossakin vaiheessa puhkeamaan ja luomaan paineita myös ympäristöpolitiikan demokratisoimiseen.


Ympäristöelämäntapa luomapuilla


Heikkoja signaaleja hiukan optimistisesti tulkiten länsimainen elämäntapa on kuitenkin vihertymässä. Kysymys on ensinnäkin vapaaehtoisesti omaksutusta vaatimattomasta elämäntavasta, josta käytetään englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa käsitettä voluntary simplicity, vapaaehtoinen yksinkertaisuus. Tähän ideaalityyppiin kuuluvat kotitaloudet, jotka tietoisesti rajoittavat omaa kulutustaan ja luopuvat ainakin osasta modernin yhteiskunnan tarjoamista elämää helpottavasti apuvälineistä, kuten auton käytöstä. Tämän he tekevät säilyttääkseen tai vaihtaakseen elämäntapansa vähemmän ympäristöä ja terveyttä vahingoittaviin tapoihin. Tähän tyyppiin eivät sen sijaan kuulu kotitaloudet, jotka joutuvat pakosta elämään muita vaatimattomampaa elämää pienillä tuloilla tai sosiaaliturvan varassa. Puhdas ympäristö- tai kulttuurikritiikistä lähtevä vaatimaton elämäntapa on kuitenkin marginaalinen ilmiö. Nuoret ja korkeasti koulutetut ovat tässä joukossa yliedustettuna. Sanna Ahonen, "Arkielämän ympäristöpolitiikka" -teoksen toinen toimittaja, on viimeistelemässä näistä kysymyksistä väitöskirjaansa.

Toista ekoelämäntavan tyyppiä voi kutsua ekomoderniksi elämäntavaksi. Tällaisen elämäntavan omaksuneet kotitaloudet pyrkivät lisäämään käyttämiensä laitteiden ekotehokkuutta, saamaan irti ”enemmän vähemmästä”, kuten tämä ajatus on tiivistetysti ilmaistu. Kotitalouden ekotehokkuus paranee, jos sen kulutus suuntautuu sellaisiin tuotteisiin, jotka aiheuttavat entistä vähemmän ainevirtoja ja energiankulutusta. Ekomodernia elämäntapaa voi perustelle sekä ekologisin että taloudellisin argumentein. Tutkimusten mukaan yksittäinen kotitalous voi melko yksinkertaisin ja halvoin ekotehokkuutta parantavin toimenpiteiden säästää yli 1000 euroa vuodessa. Hyviä säästövinkkejä ovat esimerkiksi oman asunnon lämmöneristyksen parantaminen, asunnon sisälämpötilan alentaminen, veden käytön vähentäminen, energiansäästölamppuihin siirtyminen ja liikkuminen julkisille kulkuneuvoilla. Pelkästään kaukosäädettävien sähkölaitteiden valmiustilan energiakulutus voidaan helposti nollata ja leikata parikin prosenttia kotitalouden sähkönkulutuksesta.

Elämäntavan ekologinen modernisaatio on kuitenkin törmännyt useisiin ongelmiin, joiden tutkiminen olisi tärkeää. Kaikille tuttu esimerkki on EU:n tekemä päätös siirtyä energiasäästölamppuihin. Tämä ei tosiaankaan ollut varsinainen menestystarina. Ne tuotiin markkinoille keskentekoisina ja siirtyminen niihin oli huonosti valmisteltu ja ohjeistettu. Lamput eivät mediatietojen mukaan selvästikään kestä niin kauan kuin niiden pakkauksissa luvataan. Myös lamppujen saatavuudessa on ollut ajoittain ongelmia ja ne eivät suinkaan ole niin ympäristöystävällisiä kuin mainostekstit kertovat.

Ympäristökysymyksistä on länsimaissa tullut kulttuurikysymyksiä, joihin kaikkien on ollut pakko ottaa kantaa ja osalla tämä on merkinnyt elämäntavan ainakin hienovaraista muuttumista. Kansalaisliikkeiden esimerkki on ollut hyvin tärkeä. Ruokavalintojen keventyminen ja vihertyminen on hyvä esimerkki tästä. Helsingin kaupungivaltuuston pari viikkoa sitten käymä keskustelu siirtymisestä kertaviikkoiseen kasvisruokapäivään on kiinnostava esimerkki ruokakysymysten politisoitumisesta ja siihen liittyvistä ristiriidoista. Nuoren valtuutetun Emma Karin (Vihreät) aloite kuitenkin lopulta hyväksyttiin ja saattaa johtaa siihen että ruokakysymys nousee esille myös muiden kaupunkien valtuutoissa.

Lapsiperheet ovat arkielämän ympäristöpolitiikan ”kärkikäyttäjiä”, joilla tarkoitetaan ihmisiä, joiden elämäntilanne on sellainen että uusille toimintamuodoille on tilaa ja tarvetta. Taloudellisia säästöjä onkin käytetty ympäristöpolitiikassa ekomodernin elämäntavan porkkanana. Elämäntavan ekomodernisoitumisen syynä on toki myös ympäristöpolitiikan tiukentumisen.Hyvä esimerkki on jätehuoltoa koskeva lainsäädäntö, joka on ollut ekomodernisaation eräs kiistattomia menestystarinoita.

Monien elämäntavan ristiriitojen, ennakoimattomuuksien ja epävarmuuksien vuoksi ympäristötietoisuuden ja – toiminnan ristiriidat tuntuvat siirtyneen syvälle länsimaisen ihmisen mielen sokkeloihin. Näiden tutkimiseksi olen esittänyt aiemmin syyllistymiskilven käsitteen. Syyllistymiskilvellä torjutaan kielteisiä tunteita, jotka nousevat esiin, kun ”ulkopuoliset” kuten viranomaiset, media tai asiantuntijat pyrkivät osoittamaan ihmisten elävän "ekologian" kannalta väärän tietoisuuden vallassa.Syyllistymiskilven avulla vähätellään esimerkiksi oman, ympäristöä kuormittavan käyttäytymisen vaikutuksia tai tähdennetään olosuhteiden pakottavan jatkamaan perinteisiä toimintatapoja.

Miten syyllistymiskilpi putoaa vai putoaako se lainkaan? En ole psykologi, mutta tein kuitenkin yrityksen selvittää tätä asiaa tutustumalla alan kansainväliseen tutkimukseen. Toisin kun häpeä syyllisyys on rakentava tunne, joka ohjaa ihmistä moraalisesti ja sosiaalisesti vastuulliseen käyttäytymiseen. Syyllisyydentunne liittyy henkilön käyttäytymiseen, eikä häneen itseensä, minkä vuoksi syyllisyydestä voi vapautua käyttäytymistä muuttamalla. Aikaisemmin ajattelin että ihmisten syyllistämistä pitäisi varoa, mutta nyt olen alkanut ajatella tätä toisesta näkökulmasta. Rakentava valistus voisi minusta sisältää myös rankempia keinoja, joissa ihmiset joutuvat kohtaamaan oman elämäntapansa seuraukset.

Tutkijat voisivat muuten katsoa myös itse peiliin. He ovat varsinaisia hiilidioksidihirviöitä. Norjalaisen ilmastoprofessori Karl Georg Hoyerin säälimättömät ja itsekriittiset konferenssituristin tunnustukset ovat mainiota luettavaa ('A Conference Tourist and his Confessions' teoksessa Interdisciplinarity and Climate Change, toim. Roy Bhaskar et al. Routledge 2010). Hoyer lainaa myös norjalaista kirjailija/lingvisti Helene Urin romaania "The Best Among Us" (2006, käännös norjasta, jota en ole vielä lukenut. Pakko lisätä tähän että olen itse osallistunut näihin konferenssikiertuisiin. Niillä on omat puolensa, mutta uskoisin että melkoinen osa niistä voitaisiin korvata esimerkiksi videokonferensseilla.

Esimerkiksi ilmastonmuutos ja mahdollisesti tulevaisuudessa huomattavasti kalliimpi energiahuolto ovat selvästi nostaneet riskitietoisuutta ja muokannut henkistä tilaa ympäristövastuulliselle käyttäytymiselle. On kuitenkin vaikea kuvitella niin suurta katastrofia, joka poistaisi lopullisesti kaikki syyllistymiskilpeä ylläpitävät henkiset tukipilarit. Kööpenhaminan ilmastokokous paljasti hyvin miten niin sanotut "ilmastodenialistit" onnistuivat massiivisella kampanjalla tuhoamaan orastavan ilmastopolitiikan konsensuksen. Ilmaston lämpenemisen aiheuttama potentiaalinen katastrofi saatiin sillä muutettua pieneksi ilmastotussahduksesi, jonka rahanahneet ilmastotutkijat olivat rakentaneet vääristelemällä tutkimustuloksia.

Arjen ympäristöpolitiikassa ollaan kulttuurisesti herkällä arkielämän alueella. Jotkut ovat jo selvästi tympääntyneet ja väsyneet varsinkin sellaiseen ympäristövalistukseen, joissa unohdetaan rakenteet, arkielämä ja kulttuuri. Ympäristöelämäntapaa, kulutusta, arjen valintoja, kaavoituskonflikteja ja kansalaisliikkeitä tutkimalla maailmanlaajuiset ympäristöhaasteet voidaan kuitenkin kääntää pienemmiksi, kulttuurisesti helpommin sulaviksi, kouriintuntuviksi teoiksi. Alan tutkimuksessa olisikin järkevää pyrkiä ymmärtämään kulttuurin pohjavirtoja ja syvärakenteita. Näin voidaan myös arvioida onko ympäristöä vähän kuormittavan kulttuurin luominen mahdollista vai ajautuuko kehitys ennen pitkää täydelliseen umpikujaan, kuten valitettavasti nyt näyttää.


Pieni ja suuri ympäristöpolitiikka

Yhdysvaltalainen sosiologi Frederick Buttel kirjoitti globaalin ympäristöpolitiikan saaneen Johannesburgin ympäristökokouksessa vuonna 2002 ”holistisen halvauksen”. Kokous juuttui pohtimaan ratkaisuja laajoihin ja monimutkaisiin kestävän kehityksen ongelmiin pystymättä purkamaan niitä selkeisiin toimintaohjelmiin. Eri maiden valtuuskunnat keskittyivät vahtimaan lähinnä omien maidensa taloudellisia intressejä. Buttelin johtopäätös oli, että ympäristöpolitiikan painopistettä on siirrettävä liituraitatasolta takaisin paikalliselle ja kansalaisten arkielämän tasolle. Buttelin johtopäätös on samansuuntainen, mitä teimme arkielämän ympäristöpolitiikan perusteoksessa. Kööpenhaminen epäonnistuneen ympäristökonferenssin sanoma lienee samantyylinen.

Mikä sitten on arkielämän ympäristöpolitiikan merkitys käytännön ympäristöpolitiikan kannalta? Yhteiskunnallinen tai maailmanlaajuinen ”suuri” ympäristöpolitiikka tarvitsee tuekseen ja rinnalleen arjen ”pientä” ympäristöpolitiikkaa. Tarkoituksena oli tuoda tavallisten ihmisten kokemukset, elämäntavan, paikalliset esteet ja kulttuurisen muutoksen perspektiivin ympäristöpolitiikan agendalle.

Pienen ja suuren ympäristöpolitiikan erottaminen jakaa ympäristöpolitiikan turhankin selvästi kahdella eri logiikalla toimiviin maailmoihin. Tosisiassa pieni ja suuri ympäristöpolitiikka ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja vaikuttavat toisiinsa. Esimerkiksi vihreän yhteiskuntapolitiikan kehittäminen tuntuisi erittäin tärkeältä samoin kuin ympäristövaltion kehittäminen hyvinvointivaltion rinnalle (ks. Tuuli Hirvilammin ja allekirjoittaneen artikkeli teoksessa Vihreä teoria, toim. Ilmo Massa). Parhaillaan Euroopassa satsataan huomattavasti esimerkiksi supernopeiden junayhteyksien kehittämiseen, jotka ovat jo nyt siirtäneet liikennettä lentokoneilta junille. Näitä edelleen kehittämällä kansalaiset voisivat vähentää merkittävästi yksityisautoilua.

Suuri ympäristöpolitiikka ei myöskään ole vain suurten päätösten valmistelua, vaan se koostuu lukuisista pienistä päätöksistä, joiden syntyä ja kehittymistä olisi hyödyllistä saada lähikuvia pienen ympäristöpolitiikan käyttämillä keinoilla. Näin suuren ja pienen ympäristöpolitiikan raja on piirretty veteen. Tämän rajan ylittäminen on kuitenkin suotavaa.