Green New Deal - Vihreä sopimus
Tässä esityksessä on aluksi hyvin lyhyt katsaus Green New Dealin teemoihin, joita kommentoin Marja Jallinojan toimittaman Green New Deal –raportin valossa. Tämän jälkeen liitän Green New Dealia koskevan keskustelun ympäristövaltiota koskevaan ajatteluun. Johtopäätökseen sisältyy myös ehdotus keskustelun jatkosta ja eräänlainen vastaus myös otsikon kysymykseen. Olen aikaisemmin tarkastellut Green New Deal –ajattelua pari kuukautta sitten ilmestyneessä artikkelissa. Kyseessä on Sosiaalipoliittisen yhdistyksen Janus-lehden Ympäristö ja sosiaalipolitiikka – erikoisnumero, mielenkiintoinen ajan merkki sekin. Tämä blogi on kehitelty, korjattu ja hiukan päivitettykin versio Vihreän sivistysliiton sivuilla ilmestyneestä arviosta, jonka esitin 12.11. 2009 järjestetyn Green New Deal –seminaarin yhteydessä.
Minulle ei ole Green New Dealia koskevaa tutkimushanketta, mutta olen seurannut ainakin 1980-luvun alusta lähtien ekomodernisaatiokeskustelua, johon myös Green New Deal minusta kuuluu. Törmäsin ensimmäistä kertaa Green New Deal -käsitteeseen kesäkuussa 2008 ja aloin hiljalleen seurata sitä koskevaa keskustelua ja kerätä materiaalia.
Olen suomentanut käsitteen Green New Deal ”vihreäksi sopimukseksi”, vaikka mietin pitkään muitakin käännösmahdollisuuksia, kuten ”vihreä jako” ja ”vihreä isojako”. Euroopassa vihreää sopimusta voitaisiin kutsua myös ”vihreäksi keynesiläisyydeksi”, jolloin korostuu tämän ajattelun sukulaisuus John Maynard Keynesin muotoilemaan interventionistiseen julkisen vallan politiikkaan, joka oli muun muassa hyvinvointivaltion taustaideologia ja johon on palattu nyt myös talouspolitiikassa uusliberalistisen kauden jälkeen. Green New Dealin ohjelman toteuttaminen edellyttäisi julkiselta vallalta ainakin yhtä merkittävää panosta kuin mitä sillä oli hyvinvointivaltion rakentamisvaiheessa. Keynsiläisyydellä ei kuitenkaan ole ollut perinteisesti tekemistä ympäristö- ja energiaongelmien säätelyn kanssa, joten tämäkin suomennos alkoi tuntua kaukaa haetulta. Valitsemani ”vihreä sopimus” – termi pitää sisällään ajatuksen, että uusi strategia - jos sellainen ylipäänsä on mahdollinen - ei voi olla eliittien diktaatti eikä myöskään yhden vihreän puolueen ohjelma, vaan se edellyttää toimijoiden välisiä neuvotteluja ja niihin perustuvaa yhteisymmärrystä. Käytän tässä kuitenkin green new deal –käsitettä, koska sitä käytetään myös arviotavana olevassa Marja Jallinojan toimittamassa teoksessa.
Keskeiset Green New Dealin teemat ovat siirtyminen vähähiilisen talouteen, ympäristöteknologisten innovaatioiden luominen, vihreä työvoima- ja koulutuspolitiikka ja tiukka ympäristöhallinto- ja lainsäädäntö. Tämä teemoittelu ei perustu Green New Deal –teokseen, vaan oma tulkintani ja kehitelmäni vihreän sopimuksen sisällöstä.
Green New Deal -teoksen painopiste on selkeästi vihreässä taloudessa. Janne Hietaniemen ja Radoslav Mizeran neuvo omaksua Suomessa eräänlainen Rapala-strategia on tärkeä. Se sisältää ajatuksen hakea ketterästi uusia mahdollisuuksia perinteisilta osaamisalueilta, josta strategiasta Rapalan uistinteollisuus on hyvä esimerkki. Heidän tulkintansa mukaan nämä perinteisesti osaamisalueet löytyvät teollisuuden energia- ja materiaalitehokkuuden sekä ehkä myös vesiosaaminen piireistä.
Suomessa Syken vetämä Hiilineutraalit kunnat -hanke on hieno esimerkki hankkeesta, joka voisi toimia myös laajemman Green New Deal – ohjelman käynnistäjänä. Tässä ohjelmassa Uusikaupunki, Mynämäki, Kuhmoinen, Padasjoki ja Parikkala ovat lupautuneet toimimaan pienoislaboratorioina hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Tässä julkinen valta on keskeisenä aloitteentekijänä matalahiilisen yhteiskunnan kehittämisessä.
Suomen kannattanee pysyä loitolla tai ainakin takarivissä ”kuolevan puun viimeisiltä kukinnoilta”, jolla tarkoitan fossiilienergiatalouden keinotekoiseen pitkittämiseen perustuvia toimia. Sellainen selvästi on äärimmäisen kallis hiilidioksidin talteenotto ja varastointi (Carbon Capture and Storage, CCS). Siinä hiilidioksidi erotetaan varsinkin suurten energiantuottajien päästöistä ja varastoidaan massiivisten putkistojen kautta esim. vanhoihin kaasu- ja öljylähteisiin, jotta se ei karkaisi ilmakehään ilmastoa lämmittämään.
Toisena Green New Dealin teemana on läpäisevän ympäristöteknologisen innovaatioprosessin käynnistäminen. Tästä aihepiiristä on tarjolla teoksessa Demos Helsingin tutkijaryhmän (Alanen ym. 2009) kirjoittama virittävä artikkeli. Jäin kaipailemaan pohdintoja ympäristöteknologisten avaininnovaatioiden roolista vihreän talouden mahdollisena käynnistäjänä. On mahdollista ja toivottavaa, että talouden seuraava sykli rakentuu ympäristöteknologisten avaininnovaatioiden varaan. Avainteknologiat ovat teknologian sosiologian suuren klassikon Joseph Schumpeterin mukaan teknologioita, jotka ovat sovellutusten lähtökohta suurelle joukolle muita teknologisia prosesseja, tuotteita ja käytäntöjä. Niiden myötä voi käynnistyä uusi vihreän teollisen kehityksen aalto, samaan tapaan kuin aiemmin höyryvoima, sähkö, auto, puolijohteet ja tietokoneet loivat edellytykset uudelle talouden kehitykselle. Mitään systemaattista taloushistoriallista automatiikkaa taloussyklien syntymiseen ei kuitenkaan ole, vaan sellainen edellyttää systemaattista tutkimusta sekä myös julkisen vallan rahoitusta ja koordinointia. Tästä voi lukea lisää muun muassa unkarilaisen kollegani György Kovacsin artikkelista, joka on julkaistu kuluvana vuonna toimittamassani ja Gaudeamuksen kustantamassa Vihreä teoria –teoksessa.
Energiaa ja aikaa säästävä supernopea raideliikenne on ehkä arkipäiväisin ja ajankohtaisin innovaatio, jota voi kutsua myös ympäristöteknologiaksi, koska sen avulla voidaan vähentää sekä autoilun että lentämisen hiilidioksidipäästöjä. Euroopassa supernopeat junat esimerkiksi reiteillä Pariisi-Lontoo, Madrid-Barcelona, Pariisi-Lyon, Pariisi-Bryssel ja Hampuri- Berliini ovat osin lyöneet laudalta sekä auto- että lentoliikenteen. Tälle tielle Suomikin lienee varovaisesti lähtenyt ja etenkin Helsinki-Pietari – nopea raideyhteys tuntuisi erittäin tärkeältä myös vihreän talouden markkinoiden kehittämisen näkökulmasta.
Kolmantena Green New Dealin teemana on nykyistä tiukemman ympäristöhallinnon ja – lainsäädännön rakentaminen kannustamaan energian säästöä ja uuden energiatekniikan luomista. Tiukan ympäristöhallinnon ja – lainsäädännön merkitys perustuu 1980-luvun mittaan yleistyneeseen käsitykseen siitä, että ne saattavat hyödyttää yrityksiä. Tämän oivalluksen tiivisti amerikkalainen strategiaguru Michael Porter melkein parikymmentä vuotta sitten. Hänen nimensä saaneen hypoteesin mukaan yritystalous ja tiukka ympäristöpolitiikka vahvistavat toisiaan niin, että voidaan puhua win-win – tilanteesta.
Suomenkin taloushistoriasta on löydettävissä tapauksia, jotka näyttäisivät tukevan Porterin hypoteesia. Esimerkiksi Outokumpu Oy:n Porin elektrolyysilaitoksen johtajan Petri Brykin ja Harjavallan sähkösulaton johtaja John Ryselin kehittämä kuparin liekkusulatusmenetelmä kehitettiin 1940-luvulla niukan ja kalliin energian Suomessa. Edelleenkin 70 prosenttia maailman kuparista sulatetaan edelleen sillä. Vastakkaisiakin esimerkkejä toki on. Esimerkiksi 1970-luvun energian hintojen nousu ei sanottavastikaan lisännyt satsauksia ”pehmeään energiaan” (soft energy), kuten biomassa-, aurinko- ja tuulienergiaa silloin kutsuttiin, vaan päinvastoin ydinvoimaan, kuten osittain tapahtuu nytkin.
Neljänneksi Green New Dealiin liittyvän uuden työvoima- ja koulutuspolitiikan tavoitteena on tuottaa vihreitä työpaikkoja tai ”viherkaulustyöntekijöitä”, joita tarvitaan matalahiilisen yhteiskunnan rakentamisessa. Kansainvälinen työjärjestö ILO määrittelee vuonna 2008 ilmestyneessä jättiläismäisen kokoisessa raportissaan ”vihreän työpaikan” (green job) maatalouden, teollisuuden, tutkimuksen ja kehityksen, hallinnon ja palvelualojen toimeksi, jotka olennaisesti suojelevat ja ennallistavat ympäristöä.
ILO tähdentää raportissaan perinteisten työmenetelmien osaamisperustan muuttamista vihreän talouden vaatimusten mukaisiksi. Pienen taloyhtiön sivutoimisena isännöitsijänä en voi muuta kuin allekirjoittaa tämän ajatuksen. Ajattelen nyt esimerkiksi maalausfirmaa, jonka asiantuntemus rajoittui muovimaalin sutimiseen kaikkiin sopiviin tai sopimattomiin paikkoihin. Ongelmien tullessa nopeasti esiin yritys olikin jo viety konkurssiin ja yrittäjä siirtynyt Suomenlahden toiselle puolelle. Omatoiminen tiedonhankinta perinnemaaleista ja kestävästä maalaustekniikasta ovat usein ainoa keino välttää maalausfirmojen karhunpalveluksilta. Pitkällä aikajänteellä koulutuksella vähennetään vääristä maaleista ja menetelmistä johtuvia todella kalliita vahinkoja.
Myös yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen koulutuksen vahvistaminen ja systematisointi voisivat kuulua Green New Dealin strategiaan. Tarkoitan yhteiskuntatieteellisellä ympäristötutkimuksella ympäristö -etumerkillä varustettuja tieteenaloja, joita on syntynyt parin kolmen vuosikymmenen aikana yhteiskuntatieteen marginaaliin. Ympäristöpolitiikan ja ympäristötalouden nykyistä huomattavasti laajempi ja systemaattisempi koulutus kuuluvat suoraan vihreän sopimuksen strategiaan. Ongelma on osin kansainvälinen ja liittyy siihen että ympäristötutkimus on katsottu kuuluvan luonnontieteelle. Vasta viime vuosina eurooppalaisiin huippuyliopistoihin on alkanut syntyä tieteidenvälisiä ympäristötutkimusyksiköitä, joiden painopiste on politiikan ja talouden tutkimuksessa.
Green New Deal- teoksesta löytyy osuvaa kritiikkiä suomalaista julkista hallintotapaa kohtaan. Marja Jallinoja toteaa omassa artikkelissaan että ”monien yritysten ihailtavista ponnistuksista huolimatta uhkaa Suomi nykypolitiikallaan pudota lopullisesti kehityksen kelkasta”. Mari Ratinen taas kirjoittaa, että ”suomalaisessa päätöksentekojärjestelmässä ei ole mekanismeja, jotka muuttaisivat järjestelmää tai siihen osallistuvia toimijoita”. Tämä on kovaa kritiikkiä, mutta väitteet on perusteltu huolellisesti.
Syitä suomalaisen järjestelmän jäykkyyteen pitää varmaankin hakea kulttuurista ja poliittisesta historiasta, joka lienee osin selvittämättä. Eräs ongelma liittyy hallinnon pirstoutumiseen kaikissa moderneissa yhteiskunnissa. Eri ministeriöt toimivat omassa maailmassaan, puhuvat omaa kieltään, kuuntelevat omia asiantuntijoitaan ja sulkevat siten tehokkaasti muun maailman ulkopuolelleen. Saksalainen sosiologi Niklas Luhmann kuvaa tätä differentaatiota teoksessaan Ökölogische Kommunikation (1986), jonka Sami Krause ja Seppo Raiski ovat muutama vuosi sitten suomentaneet nimellä Ekologinen kommunikaatio. Ympäristövaltioajattelu saattaisi olla eräs tapa löytää tällä ongelmalle paremmat ratkaisun edellytykset. Ympäristövaltio tarkoittaa julkisen vallan uutta versiota, jossa ympäristöpolitiikka, energiapolitiikka ja luonnonvarapolitiikka kytkeytyvät perinteiseen talous- ja sosiaalipolitiikkaan nykyistä keskustelevammin ja joustavammin. Joustavuus on tässä avainasemassa. Autoinsinöörikielellä ilmaistuna hallinnossa pitäisi siirtyä käsivälitteisestä vaihteistosta automaattivaihteiston käyttöön.
Ympäristövaltio ei muuten ole ainoastaan teoreettinen käsite, vaan myös tulkinta todellisesta kehityksestä muun muassa EU:ssa ja ympäristötietoisissa yksittäisissä maissa, kuten Ruotsissa. Tiettyä systeemin urautuneisuutta osoittaa se että vain harvat tutkijatkaan ovat havainneet uuden hallintotavan kehittymistä, kuten ruotsalainen politiikan tutkija Måns Lönnroth on pari vuotta sitten kirjoittanut.
Liittämällä vihreätä sopimusta ja ympäristövaltiota koskevat keskustelut sosiaaliset ja hyvinvointiin liittyvät näkökohdat voidaan ainakin periaatteessa ottaa nykyistä laajempaan ja tarkempaan käsittelyyn myös Green New Deal -ajattelussa. Sosiaalipolitiikassa tämä liittyy niin sanotun ympäristösosiaalipolitiikan kehitysnäkymiin. Green New Dealista voi aikaa myöten kehittyä näitä erilaisia teemoja yhdistävä viitekehys.
Kaikkiaan vielä 1970-luvulla vain kansalaisjärjestöjen ja tutkijoiden agendalla olleet hurjimmatkin unelmat kestävän kehityksen politiikasta ja ekomodernisaatiosta ovat nyt mukana vihreän sopimuksen tavoitteissa. Keskeistä tulisi siis olemaan siirtyminen vähähiilisen talouteen, ympäristöteknologisten innovaatioiden luominen, tiukka ympäristöhallinto- ja lainsäädäntö, vihreä työvoima- ja koulutuspolitiikka sekä ympäristövaltion kehittäminen hyvinvointivaltion rinnalle.
Monien muiden vastaavien ideoiden tapaan Green New Dealia koskeva keskustelu voidaan ensinnäkin leimata pelkäksi retoriikaksi, josta luovutaan heti kun se on täyttänyt tehtävänsä, kuten rauhoittanut ihmisiä. Toiseksi se voidaan niitata Immanuel Wallersteinin malliin määrittelemällä historiallisen kapitalismin siirtyneen terminaarivaiheeseen. Sitä ei hänen mielestään voida enää korjata, vaan on luotava kokonaan uusi maailmanjärjestelmä. Kolmas tapa suhtautua vihreään muutokseen on pitää sitä tehostettuna ja osin globaalina tehostettuna ekomodernisaatiostrategiana, jota kannattaa kokeilla vaikka sitä ei ihan heti perille pääsisikään. Näinhän muuten 1980-luvun alussa kehitetyssä ekomodernisaatioajattelussa tehtiinkin, eikä ihan ilman tuloksia. En usko että siitä onnelaa tulisi, mutta ehkä vähän parempi maailma kuitenkin.
Green New Dealin kulmilla yhteiskuntapoliittinen keskustelu tulee seuraavien 20-50 vuoden aikana väistämättä pyörimään. Suomessakin voitaisiin käyttää ainutlaatuinen tilanne hyväksi ja laatia maalle vihreän muutoksen strategia, jossa eräänä lähtökohtana voisi olla nyt esillä oleva julkaisu. Lisäaineistoa saisi monista jo olemassa olevista ohjelmista, kuten ilmasto- ja energiapoliittinen ohjelmasta (2009).
Voisiko Green New Deal tarjota lääkkeitä ajankohtaiseen ilmastopolitiikkaan, joka koki juuri Kööpenhaminassa pahan takaiskun? Eräs syy epäonnistumiseen oli ehkä siinä että eri maiden kansalaiset pelkäävät tiukan ilmastopolitiikan vaarantavan heidän elämäntapansa, jonka pohjavirtana on verojenkin jälkeen pilkkahintainen öljy. Fossiilipolttoaineiden hintojen pelätään tiukan ilmastopolitiikan vuoksi nousevan, jolloin rikkaiden maiden kansalaisten elämäntavan kulmakivet autoilu ja lentomatkailu uhkaavat sortua. Poliitikot myötäilivät näitä kansaan suuren enemmistön kantoja, jotka ovat vain osin näkyvissä asennetutkimuksissa. Tässä pohjavirrassa tuskin tapahtuu nopeita muutoksia lähivuosina, elle sitten joku Todella Suuri Ilmastokatastrofi pakota arvioimaan tilannetta kokonaan uudelleen. Jotkut ilmastotutkijat pitävät ryöstäytyvää ilmastonmuutosta mahdollisena, jos ja kun tietty kriittinen kasvihuonekaasumäärä ylittyy ja käynnistää ehkä ryöstäytyvän ilmastonmuutoksen.
Joskus laillisesti sitova ilmastonmuutos varmaan syntyy. Sopimukseen voisi tulevaisuudessa liittää aineksia ekomodernisaatiosta - vihreän talouden, teknologian ja koko yhteiskunnankin kehittämisestä - jolloin se menisi paremmin kaupaksi kansalaisille ja siten myös poliitikoille. Tuleva sopimus voisi olla siis paradoksaalisesti nykyistä laajempi, mutta se sisältäisi sekä sitovia että vapauttavia elementtejä, jolloin sen hyväksyttävyys paranisi.
20.12.2009
12.12.2009
Post-autistinen taloustiede
Ranskassa taloustieteen opiskelijoiden vuonna 2000 synnyttämä niin sanottu ”post-autistinen liike” on tehnyt tunnetuksi normaalitaloustieteen kritiikkiä, joka monelta osin liittyy ympäristötaloustieteeseen. Liike on kiinnostava esimerkki tiedepoliittisesta liikkeestä, joka käyttää hyväksi internetin valtavia mahdollisuuksia kulttuurin ja tieteen uudistamiseen. Liike toimii lähinnä internetissä ja julkaisee Real-world economics review (aikaisemmin Post-autistic economics review (http://www.paecon.net) lehteä. Lehdellä on tällä hetkellä 11 222 tilaajaa yli 150 massa. Kirjoitukseni on kehitetty artikkelini "Tieteiden välinen taloustutkimus luomapuilla" post-autistista taloustiedettä käsittelevän luvun perusteella (koko artikkeli on luettavissa sähköisesti osoitteessa http://thule.oulu.fi/suomi/tutkimus/ymparistososiologia.html.
Ranskalaisten taloustieteen opiskelijoiden alkuperäisen vetoomuksen julkaisi Le Monde 17. 6. 2000 ja sanoma levisi nopeasti sekä Ranskassa että kansainvälisesti myös päätöksentekijöiden tietoon. Ranskan silloinen opetusministeri Jack Lang nimitti taloustieteen professori Jean-Paul Fitoussin (L'Institut d'Etudes Politiques de Paris) johtamaan ryhmää, jonka tehtävänä oli tutkia taloustieteen opetuksen tilaa Ranskassa. Fitoussin selvitys ilmestyi syykuussa 2001. Siinä ehdotettiin rankkoja muutoksia ranskalaisen taloustieteen opetukseen opiskelijoiden ehdottamalla tavalla. Ranskalaisen keskustelun tuloksena post-autistinen liike sai maailmanlaajuiset mittasuhteet ja useat merkittävät taloustieteilijät allekirjoittivat sen ja osallistuivat myöhemmin liikkeen herättämään keskusteluun.
Post-autistisen liikkeen lennokkaana lähtökohtana on se, että uusklassinen taloustiede on kuin autistinen lapsi, joka on lahjakas matematiikassa ja kapealla sektorilla, mutta se ei pysty eikä halua kommunikoida muun yhteiskunnan ja muiden yhteiskuntatieteiden kanssa. Liikkeen oman tulkinnan aatehistorian (A Brief History of the Post-Autistic Economics 2003, www. peacon.net) mukaan neoklassinen taloustiede on 1960-luvulta lähtien onnistunut valtaamaan taloustieteen laitokset ja keskeiset julkaisufoorumit. Taloustieteen opetusta on koko ajan kapeutettu ja kierretty uusklassisen paradigman ympärille muiden kilpailevien tulkintojen kustannuksella. Talousteoria on edennyt yhä hienostuneempaan ja formaalimpaan suuntaan, kunnes sillä ei kritiikin mukaan ole enää juurikaan tekemistä todellisen maailman realiteettien kanssa. He eivät myöskään – edelleen liikkeen käsityksen mukaan – opeta edes taloushistoriaa ja taloustieteellisen ajattelun historiaa, koska sitä lukiessaan taloustieteen opiskelija saattaisi saada tartunnan muusta kuin uusklassisesta ajattelusta.
Ympäristötalous on vahvasti mukana post-autistisen liikkeen julkaisussa. Ekologisen taloustieteen perustajahahmoista muun muassa Herman E. Daly, Robert Costanza ja Peter Söderbaum (2007) ovat kirjoittaneet liikkeen sähköisellä julkaisufoorumilla.
Pääkohdat ranskalaisten opiskelijoiden taloustieteen kritiikistä ovat kommentoituna seuraavat:
1. Taloustieteen olisi omaksuttava laajempi käsitys ihmisen käyttäytymisestä, kuten monet uusklassisen taloustieteen ulkopuoliset taloustieteilijät ovat aikaisemminkin todenneet. Taloudellisen ihmisen (Homo Economicus) määritteleminen autonomisena rationaalisena optimoijana on aivan liian kapea, koska se ei ota huomioon muita taloudelliseen käyttäytymiseen liittyviä motiiveja, kuten tapoja, sukupuolta, luokkia ja muita sosiaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat toimijoiden käyttäytymiseen ja siten talouteen. Epävarmuus ja rajoitettu rationaalisuus ovat todellisessa maailmassa tavallisempia taloudenpidon lähtökohtia kuin täydellinen rationaalisuus.
2. Taloustieteen tulisi paremmin tunnistaa ja tuntea talouden kulttuuriset kytkennät. Talous on muiden sosiaalisten ilmiöiden tapaan puitteistunut kulttuuriin niin että sosiaaliset, poliittiset ja moraaliset arvojärjestelmät sekä instituutiot vaikuttavat ja ohjaavat merkittävästi taloudellista käyttäytymistä. Ne avaavat ja sulkevat valintoja sekä luovat sosiaalisia ja yhteisöllisiä identiteettejä, jotka vaikuttavat myös taloudenpitoon.
3. Taloustieteen on otettava huomioon historia, koska taloudelliset tosiasiat ovat dynaamisia eikä staattisia. Realistisen taloustieteen on tunnettava myös talouden prosessit, jotka ovat johtaneet nykyiseen tilanteeseen.
4. Taloustieteen on omaksuttava uusi tietoteoria. Taloustieteessä perinteisesti käytetty positiivinen vs. normatiivinen dikotomia on ongelmallinen. Talouden tutkija ei ole objektiivinen havainnoitsija, vaan hänen arvonsa ovat mukana tutkimusprosessissa.
5. Taloustieteen teoreettis-abstraktit väitteet on perusteltava huolellisemmin empiirisesti. Nykyinen taloustiede on etääntynyt empiriasta ja perustuu yhä enemmän teoriaan, jolle ei haeta empiirisiä todisteita.
6. Taloustieteen tulisi käyttää rohkeammin muitakin kuin tavanomaisia taloustieteellisiä menetelmiä. Esimerkiksi osallistuvaa havainnointia, tapaustutkimuksia ja diskurssianalyysia pitäisi voida käyttää taloustieteessä rinnan ekonometrian ja formaalisen mallinnuksen kanssa. Taloustieteessä pitäisi voida käyttää esimerkiksi menetelmätriangulaatiota, jossa samaa ilmiötä tarkastellaan monin menetelmin.
7. Taloustieteen pitäisi avautua tieteidenväliselle dialogille. Sekä taloustieteen sisällä että sen ulkopuolella on olemassa useita taloutta tutkivia tutkimusalueita. Erityisesti taloustieteen olisi avauduttava tieteidenväliseen vuoropuheluun muiden yhteiskuntatieteilijöiden kanssa.
Suomessa uusklassinen taloustiede on edelleen hegemonisessa asemassa ja kritiikki sitä kohtaan on marginaalista. Tosin turkulaisen taloustieteilijä Matti Vihannon rakentama institutionaalisen taloustieteen verkosto (www. tse.fi/yltalous/kt/mvihanto) on koonnut riveihinsä muutamia jäseiä, jotka tutkivat taloutta eri tieteenalojen menetelmillä.
Vihanto esitteli vuonna 2006 Kansantaloustieteen aikakauskirjassa ohimennen myös post-autistisen taloustieteen verkoston, ehkä ainoana suomalaisena taloustieteilijänä. Hän kirjoittaa, että taloustieteen opetus on lukkiintunut epäedulliseen asentoon samaan tapaan kuin kirjoituskoneen/tietokoneen QWERTY-näppäimistö. Näppäimistö syntyi 1800-luvun lopulla ja oli silloin esillä olleista paras. Kehityksen urautumisen (engl. path-dependence) vuoksi tämä järjestelmä on edelleen käytössä, vaikka ensin kirjoituskoneen ja sitten tietokoneen tekninen kehitys on tehnyt siitä huonomman kuin uudemmat versiot. Standardista luopuminen saattaisi olla kaikkien etujen mukaista mutta kenenkään ei kannata lukkiutuneessa tilanteessa siirtyä uuteen. Taloustieteessä tieteenalan ongelmat ovat Vihannon mukaan tiedossa ja opettajat tunnustavat laajasti uudistamistarpeen, mutta yksikään yliopisto ei ryhdy muutokseen, koska se edellyttäisi koko opetusjärjestelmän muutoksen ja uhkaisi ehkä normaalitaloustieteen hegemonista asemaa talouden tutkimuksessa.
Post-autistisen taloustieteellisen protestin ytimen voi kiteyttää monella tavalla. Yksi tapa on käyttää saksalaisen sosiologin Ralf Dahrendorfin vuonna 1965 esittämää kiteytystä: ihminen ei ole vain taloudellinen ihminen, vaan hän on ennen kaikkea Homo Sociologicus, sosiologinen ihminen, jonka käyttäytymiseensä vaikuttavat – sekä hyvässä että pahassa - sosiaaliset ja kulttuuriset seikat. Ihminen ei esimerkiksi ole ainoastaan henkilökohtaisia tai perheensä tarpeita tyydyttävä kuluttaja vaan myös kansalainen, joka ottaa huomioon myös yhteisön kollektiivisia tarpeita. Dahrendorfin aloittamaan keskusteluun on viime vuosina lisätty ihmisen ympäristösuhde, mutta kaikkiaan keskustelu talouden pohjavirroista on jatkunut hyvin dahrendorfilaisena nykypäiviin saakka. Tässä keskustelussa, johon en voi syventyä tässä tarkemmin, on vilahtanut muun muassa metaforia Homo Politicus, poliittinen ihminen ja Homo Sustinens, joka viittaa kulttuurista kestävyyttä tavoittelevaan ihmiseen.
Muilla yhteiskuntatieteillä, kuten taloushistorialla, taloussosiologialla ja talouspolitiikan tutkimuksella, pitäisi siis olla huomattavasti nykyistä merkittävämpi rooli taloustutkimuksen perustieteinä. Yliopistollisen opetuksen urautumisen vuoksi näin ei kuitenkaan vielä ole tapahtunut, vaan normaalitaloustiede näyttää kuin ihmeen kaupalla selviytyvän murskakritiikistä kerta toisensa jälkeen.
Mikä on post-autistisen liikkeen merkitys taloustieteen uudistamisessa? Se jää nähtäväksi, mutta hegemoninen normaalitaloustiede tuskin lotkauttaa korvaansa kritiikille: koirat haukkuvat mutta karavaani kulkee. Liikkeen sanoman perillemenoa on epäilemättä hidastanut liikkeen kriittinen retoriikka ja etenkin autismin metafora, joka viittaa vakavaan persoonallisuushäiriöön ja mielisairauteen.
Vuoropuhelu normaalitaloustieteen ja muiden taloustieteen suuntausten välillä on näistä lähtökohdista täysin mahdotonta, vaikka normaalitaloustieteessä näyttääkin olevan uudistumishalua. Hiukan samantyyppinen lukkiintunut tilanne syntyi sosiologiassa 1980-luvulla kun William Cattonin ja Riley Dunlapin ekologinen paradigmakeskustelu pysäytti muun muassa Timo Järvikosken mukaan ympäristösosiologian ja normaalisosiologian vuoropuhelun. Toisaalta ilman post-autistisen liikkeen paradigmakeskustelua keskustelua taloustieteen sen paremmin kuin sosiologian uudistamisesta ei olisi ehkä lainkaan syntynyt.
Seuraava askel olisi kuitenkin vuoropuhelun käynnistäminen liikkeen ja normaalitieteen välillä ja jos tämä ylipäänsä on mahdollista, pattitilanne pitäisi saada laukeamaan. Post-autistisen liikkeen lehden nimen vaihtaminen ”Todellisen maailman taloustieteen katsaukseksi” (Real-World Economics Review) ehkä ennakoi, että myös liikkeen piirissä alkaa olla siihen valmiutta. Hegemonisen taloustieteen kriitikki on kuitenkin saamassa myös muualla yhä terävämpiä piirteitä, kuten Steve Keen teoksessa Debunking Economics. The Naked Emperor of the Social Science (2002).
Ranskalaisten taloustieteen opiskelijoiden alkuperäisen vetoomuksen julkaisi Le Monde 17. 6. 2000 ja sanoma levisi nopeasti sekä Ranskassa että kansainvälisesti myös päätöksentekijöiden tietoon. Ranskan silloinen opetusministeri Jack Lang nimitti taloustieteen professori Jean-Paul Fitoussin (L'Institut d'Etudes Politiques de Paris) johtamaan ryhmää, jonka tehtävänä oli tutkia taloustieteen opetuksen tilaa Ranskassa. Fitoussin selvitys ilmestyi syykuussa 2001. Siinä ehdotettiin rankkoja muutoksia ranskalaisen taloustieteen opetukseen opiskelijoiden ehdottamalla tavalla. Ranskalaisen keskustelun tuloksena post-autistinen liike sai maailmanlaajuiset mittasuhteet ja useat merkittävät taloustieteilijät allekirjoittivat sen ja osallistuivat myöhemmin liikkeen herättämään keskusteluun.
Post-autistisen liikkeen lennokkaana lähtökohtana on se, että uusklassinen taloustiede on kuin autistinen lapsi, joka on lahjakas matematiikassa ja kapealla sektorilla, mutta se ei pysty eikä halua kommunikoida muun yhteiskunnan ja muiden yhteiskuntatieteiden kanssa. Liikkeen oman tulkinnan aatehistorian (A Brief History of the Post-Autistic Economics 2003, www. peacon.net) mukaan neoklassinen taloustiede on 1960-luvulta lähtien onnistunut valtaamaan taloustieteen laitokset ja keskeiset julkaisufoorumit. Taloustieteen opetusta on koko ajan kapeutettu ja kierretty uusklassisen paradigman ympärille muiden kilpailevien tulkintojen kustannuksella. Talousteoria on edennyt yhä hienostuneempaan ja formaalimpaan suuntaan, kunnes sillä ei kritiikin mukaan ole enää juurikaan tekemistä todellisen maailman realiteettien kanssa. He eivät myöskään – edelleen liikkeen käsityksen mukaan – opeta edes taloushistoriaa ja taloustieteellisen ajattelun historiaa, koska sitä lukiessaan taloustieteen opiskelija saattaisi saada tartunnan muusta kuin uusklassisesta ajattelusta.
Ympäristötalous on vahvasti mukana post-autistisen liikkeen julkaisussa. Ekologisen taloustieteen perustajahahmoista muun muassa Herman E. Daly, Robert Costanza ja Peter Söderbaum (2007) ovat kirjoittaneet liikkeen sähköisellä julkaisufoorumilla.
Pääkohdat ranskalaisten opiskelijoiden taloustieteen kritiikistä ovat kommentoituna seuraavat:
1. Taloustieteen olisi omaksuttava laajempi käsitys ihmisen käyttäytymisestä, kuten monet uusklassisen taloustieteen ulkopuoliset taloustieteilijät ovat aikaisemminkin todenneet. Taloudellisen ihmisen (Homo Economicus) määritteleminen autonomisena rationaalisena optimoijana on aivan liian kapea, koska se ei ota huomioon muita taloudelliseen käyttäytymiseen liittyviä motiiveja, kuten tapoja, sukupuolta, luokkia ja muita sosiaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat toimijoiden käyttäytymiseen ja siten talouteen. Epävarmuus ja rajoitettu rationaalisuus ovat todellisessa maailmassa tavallisempia taloudenpidon lähtökohtia kuin täydellinen rationaalisuus.
2. Taloustieteen tulisi paremmin tunnistaa ja tuntea talouden kulttuuriset kytkennät. Talous on muiden sosiaalisten ilmiöiden tapaan puitteistunut kulttuuriin niin että sosiaaliset, poliittiset ja moraaliset arvojärjestelmät sekä instituutiot vaikuttavat ja ohjaavat merkittävästi taloudellista käyttäytymistä. Ne avaavat ja sulkevat valintoja sekä luovat sosiaalisia ja yhteisöllisiä identiteettejä, jotka vaikuttavat myös taloudenpitoon.
3. Taloustieteen on otettava huomioon historia, koska taloudelliset tosiasiat ovat dynaamisia eikä staattisia. Realistisen taloustieteen on tunnettava myös talouden prosessit, jotka ovat johtaneet nykyiseen tilanteeseen.
4. Taloustieteen on omaksuttava uusi tietoteoria. Taloustieteessä perinteisesti käytetty positiivinen vs. normatiivinen dikotomia on ongelmallinen. Talouden tutkija ei ole objektiivinen havainnoitsija, vaan hänen arvonsa ovat mukana tutkimusprosessissa.
5. Taloustieteen teoreettis-abstraktit väitteet on perusteltava huolellisemmin empiirisesti. Nykyinen taloustiede on etääntynyt empiriasta ja perustuu yhä enemmän teoriaan, jolle ei haeta empiirisiä todisteita.
6. Taloustieteen tulisi käyttää rohkeammin muitakin kuin tavanomaisia taloustieteellisiä menetelmiä. Esimerkiksi osallistuvaa havainnointia, tapaustutkimuksia ja diskurssianalyysia pitäisi voida käyttää taloustieteessä rinnan ekonometrian ja formaalisen mallinnuksen kanssa. Taloustieteessä pitäisi voida käyttää esimerkiksi menetelmätriangulaatiota, jossa samaa ilmiötä tarkastellaan monin menetelmin.
7. Taloustieteen pitäisi avautua tieteidenväliselle dialogille. Sekä taloustieteen sisällä että sen ulkopuolella on olemassa useita taloutta tutkivia tutkimusalueita. Erityisesti taloustieteen olisi avauduttava tieteidenväliseen vuoropuheluun muiden yhteiskuntatieteilijöiden kanssa.
Suomessa uusklassinen taloustiede on edelleen hegemonisessa asemassa ja kritiikki sitä kohtaan on marginaalista. Tosin turkulaisen taloustieteilijä Matti Vihannon rakentama institutionaalisen taloustieteen verkosto (www. tse.fi/yltalous/kt/mvihanto) on koonnut riveihinsä muutamia jäseiä, jotka tutkivat taloutta eri tieteenalojen menetelmillä.
Vihanto esitteli vuonna 2006 Kansantaloustieteen aikakauskirjassa ohimennen myös post-autistisen taloustieteen verkoston, ehkä ainoana suomalaisena taloustieteilijänä. Hän kirjoittaa, että taloustieteen opetus on lukkiintunut epäedulliseen asentoon samaan tapaan kuin kirjoituskoneen/tietokoneen QWERTY-näppäimistö. Näppäimistö syntyi 1800-luvun lopulla ja oli silloin esillä olleista paras. Kehityksen urautumisen (engl. path-dependence) vuoksi tämä järjestelmä on edelleen käytössä, vaikka ensin kirjoituskoneen ja sitten tietokoneen tekninen kehitys on tehnyt siitä huonomman kuin uudemmat versiot. Standardista luopuminen saattaisi olla kaikkien etujen mukaista mutta kenenkään ei kannata lukkiutuneessa tilanteessa siirtyä uuteen. Taloustieteessä tieteenalan ongelmat ovat Vihannon mukaan tiedossa ja opettajat tunnustavat laajasti uudistamistarpeen, mutta yksikään yliopisto ei ryhdy muutokseen, koska se edellyttäisi koko opetusjärjestelmän muutoksen ja uhkaisi ehkä normaalitaloustieteen hegemonista asemaa talouden tutkimuksessa.
Post-autistisen taloustieteellisen protestin ytimen voi kiteyttää monella tavalla. Yksi tapa on käyttää saksalaisen sosiologin Ralf Dahrendorfin vuonna 1965 esittämää kiteytystä: ihminen ei ole vain taloudellinen ihminen, vaan hän on ennen kaikkea Homo Sociologicus, sosiologinen ihminen, jonka käyttäytymiseensä vaikuttavat – sekä hyvässä että pahassa - sosiaaliset ja kulttuuriset seikat. Ihminen ei esimerkiksi ole ainoastaan henkilökohtaisia tai perheensä tarpeita tyydyttävä kuluttaja vaan myös kansalainen, joka ottaa huomioon myös yhteisön kollektiivisia tarpeita. Dahrendorfin aloittamaan keskusteluun on viime vuosina lisätty ihmisen ympäristösuhde, mutta kaikkiaan keskustelu talouden pohjavirroista on jatkunut hyvin dahrendorfilaisena nykypäiviin saakka. Tässä keskustelussa, johon en voi syventyä tässä tarkemmin, on vilahtanut muun muassa metaforia Homo Politicus, poliittinen ihminen ja Homo Sustinens, joka viittaa kulttuurista kestävyyttä tavoittelevaan ihmiseen.
Muilla yhteiskuntatieteillä, kuten taloushistorialla, taloussosiologialla ja talouspolitiikan tutkimuksella, pitäisi siis olla huomattavasti nykyistä merkittävämpi rooli taloustutkimuksen perustieteinä. Yliopistollisen opetuksen urautumisen vuoksi näin ei kuitenkaan vielä ole tapahtunut, vaan normaalitaloustiede näyttää kuin ihmeen kaupalla selviytyvän murskakritiikistä kerta toisensa jälkeen.
Mikä on post-autistisen liikkeen merkitys taloustieteen uudistamisessa? Se jää nähtäväksi, mutta hegemoninen normaalitaloustiede tuskin lotkauttaa korvaansa kritiikille: koirat haukkuvat mutta karavaani kulkee. Liikkeen sanoman perillemenoa on epäilemättä hidastanut liikkeen kriittinen retoriikka ja etenkin autismin metafora, joka viittaa vakavaan persoonallisuushäiriöön ja mielisairauteen.
Vuoropuhelu normaalitaloustieteen ja muiden taloustieteen suuntausten välillä on näistä lähtökohdista täysin mahdotonta, vaikka normaalitaloustieteessä näyttääkin olevan uudistumishalua. Hiukan samantyyppinen lukkiintunut tilanne syntyi sosiologiassa 1980-luvulla kun William Cattonin ja Riley Dunlapin ekologinen paradigmakeskustelu pysäytti muun muassa Timo Järvikosken mukaan ympäristösosiologian ja normaalisosiologian vuoropuhelun. Toisaalta ilman post-autistisen liikkeen paradigmakeskustelua keskustelua taloustieteen sen paremmin kuin sosiologian uudistamisesta ei olisi ehkä lainkaan syntynyt.
Seuraava askel olisi kuitenkin vuoropuhelun käynnistäminen liikkeen ja normaalitieteen välillä ja jos tämä ylipäänsä on mahdollista, pattitilanne pitäisi saada laukeamaan. Post-autistisen liikkeen lehden nimen vaihtaminen ”Todellisen maailman taloustieteen katsaukseksi” (Real-World Economics Review) ehkä ennakoi, että myös liikkeen piirissä alkaa olla siihen valmiutta. Hegemonisen taloustieteen kriitikki on kuitenkin saamassa myös muualla yhä terävämpiä piirteitä, kuten Steve Keen teoksessa Debunking Economics. The Naked Emperor of the Social Science (2002).
7.12.2009
Ilmastopolitiikan uusi raamattu
Anthony Giddens: The Politics of Climate Change. Polity Press, London 2009
Ilmastonmuutoksen politiikkaa koskevan teoksen kirjoittaja Anthony Giddens (s. 1938) on sekä London School of Economicsin emeritusjohtaja että pääministeri Blairin kolmannen tien yhteiskuntapolitiikan pääarkkitehti. Voi olla yllättävää, että Giddens on siirtynyt tutkimaan ilmastopolitiikkaa, joka ei tosiaankaan ole ollut sosiologian tai muiden yhteiskuntatieteiden suosikkiaiheita. Giddens on kuitenkin koko uransa ajan ja varsinkin 1990-luvun alusta alkaen tarttunut suuriin aiheisiin. Hän on piirtänyt kokonaiskuvaa modernista yhteiskunnasta ja suositellut 2000-luvulla Europalle ekomodernisaatiolla ryyditettyä yhteiskuntapolitiikkaa. YK:n Kööpenhaminan ilmastokokouksen vuoksi tämän uusimman, nyt jo viidenteen painokseen yltäneen teoksen ajoitus on loistava ja sisältö huippuammattilaisen työtä.
Kirjan kohdeyleisö ei ehkä niinkään ole tutkijat kuin poliittiset päättäjät. Tätä vaikutelmaa korostaa se, että kirjan kannessa teosta markkinoi Yhdysvaltojen entinen presidentti Bill Clinton. Mutta juuri tästä syystä teos onkin lukemisen arvoinen myös varsinaisen kohdeyleisönsä liepeillä.
Giddens on onneksi tieteidenvälinen sosiologi. Hän luottaa ilmastotutkimuksen päävirtaan ja katsoo että ilmastomuutos uhkaa vakavasti teollisen yhteiskunnan ja jopa koko ihmislajin tulevaisuutta. Minkä tahansa tieteenalan elinehto on kuitenkin se, että myös epäilijöitä kuunnellaan. Giddens pitää epäilijöinä myös niitä, jotka pitävät kansainvälisen ilmastopaneeliin IPCC:n viimeistä (2007) jo varsin synkkää riskiarviota liian konservatiivisena, koska se sulkee pois tietyn lämpötilakynnyksen ylityksen jälkeen ilmastonmuutoksen mahdollisen ryöstäytymisen.
Esimerkiksi pohjoisella vyöhykkeellä parhaillaan käynnissä oleva ikiroudan sulaminen saattaa pölläyttää ilmoille sellaisia metaanipilviä, joiden rinnalla teollisuuden päästöt ovat vain vähäinen henkäys.
Giddens siirtää ilmastonmuutoskeskustelua ilmakehäfysiikan ja ilmastotalouden piiristä politiikkaan ja yhteiskuntaan. Ilmastonmuutosta hän tarkastelee maailmantalouden ja – yhteiskunnan kokonaisuuden näkökulmasta. Häntä kiinnostaa ilmastonmuutoksen yhteys etenkin energia- ja luonnonvaratalouteen. Energiatehokkuuden lisääminen kun sekä säästää energiaa että hillitsee ilmastonmuutosta.
Giddens osaa asiansa ja on jälleen kirjoittanut monitasoisen teoksen. Otan siitä esille vain kolme tärkeintä näkökohtaa. Ensinnäkin hän kehittelee teoksessaan ”Giddensin paradoksin”. Sillä hän tarkoittaa sitä, että ihmiset pitävät ilmastonmuutosta vakavana asiana, mutta eivät kuitenkaan kiinnostu ilmastopolitiikasta, joka on liian kaukana heidän arkielämästään. Siksi kunnollista ilmastopolitiikkaa ei ole edes syntynyt, Giddens kärjistää.
Toiseksi Giddens tähdentää julkisen vallankäytön merkitystä ilmastonmuutoksen torjunnassa ja muutokseen sopeutumisessa. Hänen keskustelukumppaninsa on lordi Nicholas Stern, jonka teoksen The Economics of Climate Change henki johdattaa nyt eliittejä ja päättäjiä Kööpenhaminaan solmimaan ja ehkä luomaan maailmanlaajuista päästökauppajärjestelmää.
Ikävä vain, että EU:n päästökauppakokeilua ei voi kuvata menestystarinaksi. Giddens luottaa enemmän hiiliveroon ja kokonaisvaltaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, jossa luonnonvarat ja energialähteet ovat avainasemassa. Vihreän liikkeen ajatukset ovat hänen mielestään sotkeutuneet liikaa teollistumista vastustavan klassisen luonnonsuojeluliikkeen aateperintöön, jota yritykset vierastavat. Siksi ne menevät mieluummin viherpesulle kuin ottavat ilmastopolitiikan vakavasti.
Valtiosta on Giddensin mukaan kehityttävä eräänlainen varmistava valtio (ensuring state). Erityisen tärkeä valtion tehtävä on taata, että ilmastonmuutos vahvistaa taloutta, eikä lamauta sitä. Giddens painottaa politiikan ja talouden konvergenssia eli kohtaamisesta. Uudella ympäristötaloudella on nyt mahdollisuus näyttää kyntensä.
Kolmanneksi Giddens tarkastelee ilmastonmuutoksen geopolitiikkaa. Kourallinen suurvaltoja kuluttaa valtaosan maailman energiavaroista ja ilmastonmuutoksen suurin uhri on köyhä Etelä, jonka väestöosuus kasvaa. Maailmalla uusnationalismi (renationalization) nostaa kaikkialla päätään ja ruokkii talouden protektionismia. Yhdysvaltojen strategisen ja sotilaallisen suunnittelun lähtökohta on jo nyt kamppailu luonnonvaroista, mikäli Pentagonin papereihin on luottamista.
Toinen mahtipäästäjä Kiina on myös muuttanut strategiaansa ja tunkeutunut hallinnoimaan Lähi-idän, Afrikan, Indonesian ja jopa Latinalaisen Amerikan energiavaroja. Giddensin mukaan Venäjällä on yhtä tietoinen strategia hajottaa ja hallita Euroopan energiataloutta. Nord Streamin kaasuputki on osa Venäjän suurvaltapeliä, arvioi Giddens.
Suurvallat kohtaavat toisensa pohjoisella vyöhykkeellä. On paradoksaalista, että juuri ilmastonmuutos on tuomassa maapallon pohjoiset luonnonvara- ja energiareservit maailmantalouden lounaspöytään. Arktinen luonnonsuojelu ja alkuperäisasukkaat pyörivät jo tuhannen murusina pöytien alla, jos suurvallat saavat riehua pohjoisessa vapaasti.
Giddens kuten monet muutkin odottaa, että viimeistään Kööpenhaminan huippukokouksessa solmitaan kunnollinen ilmastosopimus. Sitä ei kuitenkaan synny ellei luoda positiivista mallia vähähiilisestä tulevaisuudesta. Se voidaan saavuttaa esimerkiksi Suomessakin esillä olleen Green New Deal – mallin eli kattavan vihreän yhteiskuntasopimuksen kautta. Uusi malli ei kuitenkaan saa olla liian teoreettinen ja vaikeasti omaksuttava, koska on tärkeätä että kansalaiset ymmärtävät mistä on kysymys.
Giddens pitää teollisen sivilisaation romahdusta mahdollisena ja kieriskelee hetken pimeässä tunnelissa, joka tuntuu johtavan jopa uuten keskiaikaan. Herooisesti hän kuitenkin lopulta ryhdistäytyy ja päättää luottaa järkevään politiikkaan ja teknologiaan, laajasti ymmärrettynä valistuksen perinteeseen. Ruotsi ja Saksa johtavat hänen mukaansa tätä kehitystä. Sopii toivoa, että myös Suomi ottaisi jo Kööpenhaminan ilmastokokouksessa paikkansa kärkimaiden joukosta.
Ilmastonmuutoksen politiikkaa koskevan teoksen kirjoittaja Anthony Giddens (s. 1938) on sekä London School of Economicsin emeritusjohtaja että pääministeri Blairin kolmannen tien yhteiskuntapolitiikan pääarkkitehti. Voi olla yllättävää, että Giddens on siirtynyt tutkimaan ilmastopolitiikkaa, joka ei tosiaankaan ole ollut sosiologian tai muiden yhteiskuntatieteiden suosikkiaiheita. Giddens on kuitenkin koko uransa ajan ja varsinkin 1990-luvun alusta alkaen tarttunut suuriin aiheisiin. Hän on piirtänyt kokonaiskuvaa modernista yhteiskunnasta ja suositellut 2000-luvulla Europalle ekomodernisaatiolla ryyditettyä yhteiskuntapolitiikkaa. YK:n Kööpenhaminan ilmastokokouksen vuoksi tämän uusimman, nyt jo viidenteen painokseen yltäneen teoksen ajoitus on loistava ja sisältö huippuammattilaisen työtä.
Kirjan kohdeyleisö ei ehkä niinkään ole tutkijat kuin poliittiset päättäjät. Tätä vaikutelmaa korostaa se, että kirjan kannessa teosta markkinoi Yhdysvaltojen entinen presidentti Bill Clinton. Mutta juuri tästä syystä teos onkin lukemisen arvoinen myös varsinaisen kohdeyleisönsä liepeillä.
Giddens on onneksi tieteidenvälinen sosiologi. Hän luottaa ilmastotutkimuksen päävirtaan ja katsoo että ilmastomuutos uhkaa vakavasti teollisen yhteiskunnan ja jopa koko ihmislajin tulevaisuutta. Minkä tahansa tieteenalan elinehto on kuitenkin se, että myös epäilijöitä kuunnellaan. Giddens pitää epäilijöinä myös niitä, jotka pitävät kansainvälisen ilmastopaneeliin IPCC:n viimeistä (2007) jo varsin synkkää riskiarviota liian konservatiivisena, koska se sulkee pois tietyn lämpötilakynnyksen ylityksen jälkeen ilmastonmuutoksen mahdollisen ryöstäytymisen.
Esimerkiksi pohjoisella vyöhykkeellä parhaillaan käynnissä oleva ikiroudan sulaminen saattaa pölläyttää ilmoille sellaisia metaanipilviä, joiden rinnalla teollisuuden päästöt ovat vain vähäinen henkäys.
Giddens siirtää ilmastonmuutoskeskustelua ilmakehäfysiikan ja ilmastotalouden piiristä politiikkaan ja yhteiskuntaan. Ilmastonmuutosta hän tarkastelee maailmantalouden ja – yhteiskunnan kokonaisuuden näkökulmasta. Häntä kiinnostaa ilmastonmuutoksen yhteys etenkin energia- ja luonnonvaratalouteen. Energiatehokkuuden lisääminen kun sekä säästää energiaa että hillitsee ilmastonmuutosta.
Giddens osaa asiansa ja on jälleen kirjoittanut monitasoisen teoksen. Otan siitä esille vain kolme tärkeintä näkökohtaa. Ensinnäkin hän kehittelee teoksessaan ”Giddensin paradoksin”. Sillä hän tarkoittaa sitä, että ihmiset pitävät ilmastonmuutosta vakavana asiana, mutta eivät kuitenkaan kiinnostu ilmastopolitiikasta, joka on liian kaukana heidän arkielämästään. Siksi kunnollista ilmastopolitiikkaa ei ole edes syntynyt, Giddens kärjistää.
Toiseksi Giddens tähdentää julkisen vallankäytön merkitystä ilmastonmuutoksen torjunnassa ja muutokseen sopeutumisessa. Hänen keskustelukumppaninsa on lordi Nicholas Stern, jonka teoksen The Economics of Climate Change henki johdattaa nyt eliittejä ja päättäjiä Kööpenhaminaan solmimaan ja ehkä luomaan maailmanlaajuista päästökauppajärjestelmää.
Ikävä vain, että EU:n päästökauppakokeilua ei voi kuvata menestystarinaksi. Giddens luottaa enemmän hiiliveroon ja kokonaisvaltaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, jossa luonnonvarat ja energialähteet ovat avainasemassa. Vihreän liikkeen ajatukset ovat hänen mielestään sotkeutuneet liikaa teollistumista vastustavan klassisen luonnonsuojeluliikkeen aateperintöön, jota yritykset vierastavat. Siksi ne menevät mieluummin viherpesulle kuin ottavat ilmastopolitiikan vakavasti.
Valtiosta on Giddensin mukaan kehityttävä eräänlainen varmistava valtio (ensuring state). Erityisen tärkeä valtion tehtävä on taata, että ilmastonmuutos vahvistaa taloutta, eikä lamauta sitä. Giddens painottaa politiikan ja talouden konvergenssia eli kohtaamisesta. Uudella ympäristötaloudella on nyt mahdollisuus näyttää kyntensä.
Kolmanneksi Giddens tarkastelee ilmastonmuutoksen geopolitiikkaa. Kourallinen suurvaltoja kuluttaa valtaosan maailman energiavaroista ja ilmastonmuutoksen suurin uhri on köyhä Etelä, jonka väestöosuus kasvaa. Maailmalla uusnationalismi (renationalization) nostaa kaikkialla päätään ja ruokkii talouden protektionismia. Yhdysvaltojen strategisen ja sotilaallisen suunnittelun lähtökohta on jo nyt kamppailu luonnonvaroista, mikäli Pentagonin papereihin on luottamista.
Toinen mahtipäästäjä Kiina on myös muuttanut strategiaansa ja tunkeutunut hallinnoimaan Lähi-idän, Afrikan, Indonesian ja jopa Latinalaisen Amerikan energiavaroja. Giddensin mukaan Venäjällä on yhtä tietoinen strategia hajottaa ja hallita Euroopan energiataloutta. Nord Streamin kaasuputki on osa Venäjän suurvaltapeliä, arvioi Giddens.
Suurvallat kohtaavat toisensa pohjoisella vyöhykkeellä. On paradoksaalista, että juuri ilmastonmuutos on tuomassa maapallon pohjoiset luonnonvara- ja energiareservit maailmantalouden lounaspöytään. Arktinen luonnonsuojelu ja alkuperäisasukkaat pyörivät jo tuhannen murusina pöytien alla, jos suurvallat saavat riehua pohjoisessa vapaasti.
Giddens kuten monet muutkin odottaa, että viimeistään Kööpenhaminan huippukokouksessa solmitaan kunnollinen ilmastosopimus. Sitä ei kuitenkaan synny ellei luoda positiivista mallia vähähiilisestä tulevaisuudesta. Se voidaan saavuttaa esimerkiksi Suomessakin esillä olleen Green New Deal – mallin eli kattavan vihreän yhteiskuntasopimuksen kautta. Uusi malli ei kuitenkaan saa olla liian teoreettinen ja vaikeasti omaksuttava, koska on tärkeätä että kansalaiset ymmärtävät mistä on kysymys.
Giddens pitää teollisen sivilisaation romahdusta mahdollisena ja kieriskelee hetken pimeässä tunnelissa, joka tuntuu johtavan jopa uuten keskiaikaan. Herooisesti hän kuitenkin lopulta ryhdistäytyy ja päättää luottaa järkevään politiikkaan ja teknologiaan, laajasti ymmärrettynä valistuksen perinteeseen. Ruotsi ja Saksa johtavat hänen mukaansa tätä kehitystä. Sopii toivoa, että myös Suomi ottaisi jo Kööpenhaminan ilmastokokouksessa paikkansa kärkimaiden joukosta.
Blogi alkaa
Tässä blogissa kirjoittelen yhteiskuntapolitiikkaan liittyviä ajatuksiani ja arvioitani tähän aihepiiriin liittyvistä ajankohtaisista teoksista. Erityisesti seuraan laajasti ymmärrettynä ympäristö- ja talous liittyviä keskusteluja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
